Saimme talvella idean lapinretkestä meloen. Kohteeksi valikoitui Ivalojoki, sillä se on kohtalaisen helppo melottava ja tarjoaa huikean kauniit ja jylhät maisemat. Reissu tehtiin heinäkuussa 2013. Muutaman suunnittelutuokion tuloksena syntyneet varustelistojen tavarat sullottiin autoon, joka lähes mahtuikin Kolarin autojunaan. Vähän peruuteltiin ensin junan läpi ja siirryttiin avovaunuun, sekä roudattiin melootteja pitkin laitureita. Lopulta istahdettiin ottamaan lähtöbisset ja matka Kolariin alkoi. VR:ltä oli muuten melko haastavaa selvittää varmuudella, voiko kanootteja ylipäätään ottaa mukaan. Lopulta saimme vahvistuksen, että tämä onnistuisi. Ja kyllähän se onnistui vaikka lastauslaiturilla mutinaa kuuluikin.
Ravintolavaunun aamukahvittelun keskeytti hetkeksi poro voimakkaan tömähdyksen saattelemana, mutta matka jatkui. Kolarissa pakkasimme kanootit taas katolle ja suuntasimme kohti Sodankylää jonne oli sovittu treffit Tuomaksen kanssa, jolla kaksi pulkkaa katolla lisää. Lounasleikkeet nautittiin ja kaupassa säädettiin ikuisuus, kuten tapana on. Saariselältä hankimme kalastusluvat ja ajoimme viimeisen pätkän Kutturaan, joka oli lähtöpisteemme. Ja taas säädettiin kamojen kanssa, mutta lopulta kaikki mahtui mukaan ja veneet jopa pysyivät pinnalla, tosin täpärästi. Sadekin alkoi sopivasti, joten sen heikkenimistä hetken odoteltiin ja sitten lähdettiin vesille.
Kuttura on siitä mukava lähtöpaikka, että joki on tässä kohtaa erittäin rauhallinen eikä koskia heti ole. Tämä antaa hyvin aikaa ottaa vähän tuntumaa melontaan ison kuorman kanssa ja virittäytyä erämaan tunnelmaan. Saavuimme sateen saattelemana puoliltaöin Kyläjoen haaraan, jossa on nuotiopaikka ja päivätupa. Väsymys matkanteosta etelästä ja sade houkutteli rullaamaan makuualustat tuvan lattialle iltapalan jälkeen.
Heräilyn ja aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa. Nyt oli luvassa ensimmäiset vähän isommat kosket, jotka toivat hieman jännitystä varsinkin avokanooteilla liikkeellä olleille Mikalle ja Jakelle. Saimme pian huomata, että täyteen lastattuna tuollainen ei ole ehkä paras peli kuohujen keskellä. Hyvin niillä pystyssä pysyi, mutta vettä sai pumpata ulos urakalla jokaisen vähänkin isomman könkään jälkeen.
Saarnaköngäs oli ensimmäinen koski, joka vaati hieman tutkimista maalta käsin. Yritimme tulkita laskuohjetta, mutta ilmeisesti vesi oli niin matalalla, että emme oikein saaneet selvyyttä minkä kiven miltäkin puolelta tuo kuuluisi laskea, koska kiviä oli niin paljon. Minulla oli kuivapuku päällä, joten tarjouduin koekaniiniksi. Ja kyllähän se vedenalainen kivi löytyikin aivan putouksen niskalta ja kippasi pulkan nurin. Vesi oli niin matalaa, että sen sai helposti käännettyä jalat pohjassa oikeinpäin ja matka jatkui. Muut kulkuneuvot tuli naruilla alas eikä vaatteita tarvinnut kuivatella.
Maisemia ihaillessa ja rantoja tutkiessa päivät kuluvat kuin varkain.
On upeaa meloa täydellisessä hiljaisuudessa vailla arjen huolia.
Leiriydyimme johonkin penkalle Grönholmankosken jälkeen. Yksi viihtyisimmistä telttapaikoista, jossa olen nukkunut. Ilta meni kalastellessa joen penkalta ja kamoja kuivatellessa. Kaikki saivat kaloja, mutta yksikään ei ollut mitat täyttävää mallia, joten pääsivät takaisin vapauteen. En muista mitä syötiin perunoiden kanssa, mutta muotinäytösten jälkeen loppuillan herkkuna maistui nuotiolla tehdyt popcornit - ai että.
Seuraavana päivänä sää oli jälleen edellistä parempi ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Hyttysiä ei ollut käytännössä lainkaan. Mikäs sen parempaa. Pekonia sisältäneen aamiaisen voimalla kohti uusia koskia ja pärskeitä. Sen verran vähän oli koskissa vettä, että ei viitsitty kaikkia kantaa kanootin mukana vaan pumpattiin ne aina takaisin suvannossa. Kivet kyllä kolisivat tiuhaan ja kaikki taisivat jäädä enemmän tai vähemmän jumiin pari kertaa päivän aikana.
Melontaa, kalastusta ja hyvät eväät. Muuta ei tarvitse.
Jotenkin päivä taas vierähti yön puolella ja havahduimme, että kello lähentee yhtä. Oli taas aika laittaa leiri pystyyn ja paistaa nuotiolla makkaraa, kun ei sitä kalaakaan saatu.
Sää lämpeni yhä vaan helteisemmäksi ja t-paidassa tarkeni hyvin koko päivän. Vettä oli paikoitellen niin vähän että muutamaan otteeseen joutui jalkautumaan ja kiskomaan pulkkaa perässä. Päivän kohokohtana ja samalla koko retken viimeisenä isompana kosken odotti Toloskoski.
Toloskosken piti olla ainakin speksien mukaan joen “pahin“ koski, mutta tällä vesimäärällä sekin osoittautui aika hiireksi. Kyllähän siinä mukavasti kuohui ja keinutti, mutta laskeminen sujui mainiosti. Ehtipä siinä kamerallekin näköjään irvistellä. Kosken alaosa on kyllä silti syytä tutkia etukäteen ja lukea laskuohjeet hyvin. Tolosen jälkeen salamisikarit huuleen ja kohti viimeistä leiripaikkaa.
Ivaloa kohden virtaus heikentyy selvästi ja loppuosa on jopa hieman tylsää järvimelontaa. Asutustakin alkaa näkymään yhä enemmän, joten väkisinkin ajatukset kääntyvät retken loppumiseen ja sitä seuraavaan kotimatkaan. Söimme venerannassa pahanmakuisen pussirisoton ja tilasimme taksin aamuksi, joka heittäisi Ekin ja Tuomaksen Kutturaan hakemaan autoja. Aamulla taksikuski tokaisi vahtiin jääville “menee pari tuntia, leikikkää vaikka sillä aikaa sillä tavalla, että toinen menee piiloon ja toinen huhuilee“. Asia selvä.
Kotimatkaakaan ei kannata turhaan hosua, ettei tule kiire. Kun saimme kamat taas pakatua autoihin niin hurautimme Kiilopäälle syömään ja nauttimaan mainiot munkkikahvit. Ajo etelään on reissu sinänsä, jos vaan malttaa pysähtyä yöksi Rovaniemellä, Iisalmessa ja Juvalla kuten me teimme. Ehtii siinäkin nähdä paikkoja ja kalastella mukavassa kesäillassa. Kerrassaan upea reissu. Ivalojokea voi suositella melottavaksi kaikille.
© 2026 Erik Plankton